Koira, jota valokuvassa ei näy
Katsot valokuvanäyttelyssä esillä olevaa valokuvaa.
Kuvassa nainen seisoo rannalla aivan vesirajan tuntumassa. Mekko hulmuaa tuulessa. Aurinko piirtää naisen varjon rantahiekkaan ja ilma on utuinen. Naisen pää on rajattu pois.
Saatat pohtia, että ihan kiva kuva ja siirryt katsomaan seuraavaa valokuvaa.
Jäit ehkä miettimään miksi naisen pää ei ollut mahtunut valokuvaan. Olisihan ollut mukavaa nähdä kokonainen ihminen. Teosta ei myöskään ollut selitetty mitenkään. Päätön ihminen rannalla, vaikka – ehdotat mielessäsi siirtyessäsi kohti seuraavaa valokuvaa.
Hetkinen! Sillä hetkellä seisahdut paikoillesi. Ajatusten virta sai sinut takaisin lähtöpisteeseen ja huomaat palanneesi tämän päättömän naisen eteen. Siristät silmiäsi ja käännät vähän päätä kuin yrittäisit kuulla samalla kun pidät katseesi tiukasti valokuvassa. Kuulet meren kohinan ja tunnet hiekan hänen paljaiden jalkojensa alla. Et voi katsoa hänen kasvojensa piirteitä, ilmettä, silmiä, katsetta tai tunnetilaa. Et voi nähdä niitä asioita, joita me toisessa ihmisessä ensimmäisenä katsomme ja jonka perusteella tulkitsemme ja arvioimme toista ihmistä.
Ehkä ajattelet hänen olevan yksinäinen. Hieman surumielistä ja kaihoisaa tunnelmaa korostanee vieno tuuli mereltä. Päätät, että hän on surullinen ja ikävöi toista ihmistä. Nyt näet hänen kasvonsa. Mielessäsi valokuva ei ole enää oudosti rajattu, vaan siinä näkyy kaikki olennainen. Oikeastaan nyt näet paljon enemmän kuin mitä kuvassa voi katsoa. Saatat myös tuntea myötätuntoa kuvan naista kohtaan. Valokuva teki siis jonkinlaisen vaikutuksen sinuun, ja sillä hetkellä ainakin tämän teoksen osalta valokuvataiteen dokumentaarisuuden taakka putosi pois.
Sinun jälkeesi valokuvaa katsomaan tulee pieni lapsi. Hän kysyy ääneen:”Onko tuon tytön koira päässyt karkuun? Löytyykö se?”
Mitä koiraa lapsi tarkoittaa?
Nyt sinä tiedät siihen vastauksen: sitä koiraa jota valokuvassa ei näy.
-------------------
Mielestäni taideteoksien tai yleensäkin oman taiteen puhkiselittäminen vie katsojalta kyvyn nähdä.
Tässä tapauksessa näytetyt kasvot tai selitetty tarina antaisi katsojalle mahdollisuuden nähdä valokuvateoksen vain yhdellä tavalla. Kyse on siis taiteellisista valinnoista. Toki sanallinen kehystys syventää katsojalle näyttelyn teemaa, jolloin taiteen ja katsojan kohtauskulma on pienempi.
Valokuvan rajauksella voidaan tehdä katsottavasta kuvasta fyysisesti pienempi, mutta samalla mahdollistetaan laajempi näköala eli annetaan katsojalle tilaa kokea taide. Valokuvan reunoista alkaa se todellisuus, jonka ihmisen mielikuvitus luo. Ja juuri tämä mielikuvituksen luoma todellisuus täydentää itse valokuvaa.
Me voimme katsoa vain rajattua aluetta, mutta voimme nähdä rajattomasti. Taide on siis katsomisen, mutta myös näkemisen arvoista!
Markus Kinos
